Suomennettu tositarina: Pizzakuljetus

Yhtenä myöhäisenä iltana olin viemässä pizzatilausta. Se oli varmaan yksi pisimmistä ajomatkoista, mitä olin koskaan ajanut pizzaa mukanani. 
Pizzoja oli 5, joten ajattelin, että tilaajilla olisi juhlat ja voisin saada isomman tipin perille päästessäni. Myöhään illalla navigoiminen oli kuitenkin ärsyttävää. 

Ajoin hiekkatietä ja viimein saavuin annettuun osoitteeseen. Siellä oli talo joka sijaitsi ilmiselvästi autiolla metsähakkuun viereisellä paikalla. Talo oli vanha ja piha aution oloinen paikka. Autoja ei näkynyt pihassa ja talon sisällä oli pimeää.  autoni ja päätin soittaa pomolleni varmistaakseni, että osoite oli oikea.
 "Hei, onko tämä nyt varmasti oikea osoite?" kysyin pomoltani. Hän oli pahalla päällä ja vakuutteli paikan olevan oikea, ja käski minun käydä koputtamassa oveen ja tarkistamassa onko talossa ketään. Pomoni yleensä suuttui yhden pizzan palauttamisesta, mutta viiden pizzan palauttamisesta hän voisi mahdollisesti antaa minulle potkut. 

Pakotin itseni ulos autosta ja kävelin ovelle pizzat kädessäni. Ei ollut ovi-kelloa, joten koputin oveen kolmeen kertaan. Ei mitään. Katselin ympärilleni hieman. Olin vähän pettynyt. En siksi, että kukaan ei avannut ovea minulle, vaan koska tämä kaikki oli vain ajanhukkaa. Kyllästyneenä päätin koputtaa uudelleen. Kop, kop, kop. Aloin kuulla jonkinlaisia natisevia ääniä sisältä. Koputin uudelleen ja huusin olevani pizzalähetti. Hiljaisuus laskeutui.

 Tunsin oloni epämukavammaksi ja ajattelin lähteä. Mutta juuri kun ehdin kääntyä, huomasin jotain ikkunassa. Näin jonkun tuijottavan minua. En pystynyt kertomaan oliko se mies vai nainen. Ainoa asia jota näin olivat silmät, jotka tuijottivat minua. Ne silmät olivat niin auki kuin vain mahdollista. Päähäni nousi niin kova paniikki, että tiputin pizzat ja juoksin autooni. Paska autoni ei meinannut käynnistyä kun vasta kolmannella avaimen käännöksellä. Hengitin raskaasti ja hikoilin. Keskityin tiehen ja ajoin suuntaan josta olin tullut. Päästyäni vauhtiin, auto vaikutti menevän epätasaisemmin kuin aikaisemmin ja sitä oli vaikea ohjata. Tunsin, että jotain oli vialla.

 En päässyt kauas kun autoni alkoi pitämään nitisevää ääntä. Auto hidasti vauhtiaan, vaikka painoin kaasua. Viimein autoni pysähtyi. Astuin ulos autosta tarkistaakseni mikä oli vialla. Ihoni meni kananlihalle. Renkaani oli puhkaistu ja osa niistä oli tippunut pois. Tämä oli tehty kaikille renkaista. Joku teki tämän sillä välin kun olin ovella pizzojen kanssa, ajattelin kauhuissani. 

Juoksemisen sijaan, astuin takaisin autoon ja lukitsin ovet. Olin niin lähellä taloa, että pystyin melkein selvästi näkemään sen elleivät puut olisivat olleet tiellä. Soitin hätänumeroon ja kerron kaiken mitä tapahtui hälytyspäivystäjälle. Hän kertoi, että poliisit olisivat matkalla ja minun pitäisi pysyä piilossa. Kysyin, kannattaisiko minun juosta vai pysyä autossa. Hän ehdotti mun pysyvän autossa, ovet lukossa. Hän käski minun pitävän puhelun niin kauan päällä, kunnes poliisit olisivat paikalla. 

Koko vartaloni tärisi pelosta. Kaikista suunnista näkyi vain pimeää loputonta metsää. Kytillä kestäisi ikuisuus tulla paikalle. Tunsin itseni todella epämukavaksi istuessani autossa niin lähellä taloa, jossa asui joku teki tämän. 

Seuraava osa kuitenkin on jotain niin kamalaa. Se tuhosi minut. En IKINÄ tule pääsemään yli siitä ja se tärisyttää minua tähän päivään asti. Ja toivon ettei KENENKÄÄN tarvitse tuntea samanlaista pelkoa.

 Katsellessani ulko-puolelle varmistaakseni ettei kukaan ole varmasto ulkona, katsoin ylä-peiliin. Näin auton takanani noin 10 metrin päässä sen saman henkilön, joka oli tuijottanut minua ikkunasta.  Henkilö oli sairaan näköinen nainen. Ne samat silmät, jotka olivat niin auki vain olla voi. Huomasin, että nainen alkoi hymyilemään. Tyhjä hymy katsoi minua peilin kautta.

 Olin niin peloissani, että nousin ulos autosta ja juoksin metsään niin lujaa kuin pystyin. Juoksin niin kauan kunnes minulta loppui happi. Piilouduin jättimäisen kaatuneen puun taakse. Laitoin käteni suuni eteen hiljentääkseni raskaan hengitykseni. 

Aloin odottamaan pimeässä metsässä. Aika kului hitaasti ja se tuntui siltä kuin olisin  siellä tunteja. Odotuksen jälkeen kuulin sireenien äänet kaukaisuudessa. Nousin ylös ja juoksin kunne näin silkkuvat sini-puna valot. Tunsin todella helpottuneelta. Näin poliisit tutkimassa autoani taskulampuilla.

 Tielle päästyessäni aloin huutamaan kuin hullu, jotta poliisit näkisivät minut. Kaaduin maahan ja melkein oksensin, koska olin juossut niin paljon. Poliisit juoksivat luokseni ja nostivat minut ylös ja alkoivat heti kyselemään. Kerroin kaiken tapahtuneen parhaani mukaan. Kaksi poliisiautoista ajoi talon luokse ja kaksi poliiseista alkoi tutkimaan taloa. He palasivat takaisin tyhjin käsin, paitsi he löysivät pihalta teräviä kappaleita. Niitä oli varmasti käytetty renkaideni puhkaisemiseen. 

Kytät arvelivat, että tämän takana oli joku mielisairas pariskunta, ja näin heistä kahdesta vain naisen, mutta heitä ei koskaan löydetty. Se pelottaa minua vielä tähänkin päivään saakka. Lopetin työni tietysti heti sen jälkeen ja menin paikalliseen markettiin töihin. En silti ikinä unohda sitä naista, jonka näin autoni takana.